perjantai 2. maaliskuuta 2018

Mom of two

No mutta! Edellisestä postauksestahan on vierähtänyt tovi. Viimeisimmässä postauksessa odottelimme kovasti Viivin pikkusiskoa saapuvaksi ja kerrottakoon, että juuri tämä kyseinen pikkusisko on syy jonka takia kirjoitteluun ei ole liiemmin ollut aikaa :D Nyt kun elämä alkaa pikkuhiljaa olla jälleen suht stabilissa tilassa, oli hyvä hetki kaivaa läppäri pölyvuoren keskeltä ja aloittaa näppäily! Pikkusiskon lisäksi on ollut hieman teknisiä vaikeuksia mutta nyt on all good everything ja porskuttakaamme entistäkin ehompana eteenpäin.

Tuo kauan odotettu pikkusisko on nyt neljän kuukauden ikäinen. Nämä neljä kuukautta ovat olleet ihanaa ja antoisaa aikaa vauvakuplassa. Ihan ruusuilla tanssimista tämä aika ei ole ollut; lapset ovat sairastelleet ja vauvavuoden rankkuus on läväyttänyt avokämmenellä päin näköä, jälleen kerran. Ihan hirmu selkeitä muistoja minulla (eikä isimiehelläkään) ei Viivin vauvavuodesta ole vaikkei se itsessään miten erityisen rankka ollutkaan. Aika on mitä ilmeisemminkin vaan kullannut muistot ja löydänkin itseni lähes päivittäin pohtimasta, että oliko meininki Viivinkin vauva-aikaan tämmöistä. Nukkuiko Viivikin näin huonosti? Millon Viiville tulikaan ekat hampaat? Miten ja millä aloitettiin kiinteät? Minkä ikäisenä Viivi oppi kääntymään? Entäs ryömimään?

Kuten isosiskoa, pikkusiskoakin odoteltiin yli lasketun ajan. Laskettu aika oli tällä kertaa 18.lokakuuta ja yli mentiin niin että heilahti ! 
Maanantai aamuna 23.lokakuuta heräsin aamuyöllä kummalliseen tunteeseen. En sen kummemmin reagoinut jomotteluihin, olihan raskausaika ollut täynnä vaikka minkälaisia kolotuksia ja jomotuksia. Koitin käydä uudestaan nukkumaan ja hetken pyörittyäni sängyssä tajusin, että jomotukset tulevat säännöllisin väliajoin. Siinä huonolla matikalla laskin nopeasti yhteen 1+1 ja totesin jomotusten olevan säännöllisiä supistuksia! Muutaman tunnin päästä Ville lähti tapansa mukaan töihin ja minä jäin hermostuneena käppäilemään ympäriinsä etteivät supistukset lakkaisi. Näppäilin samalla neuvolaan tekstiviestiä tyyliin "taidan joutua perumaan tämän päiväisen aikani!". 
Aamupäivän mittaan supistukset voimistuivat ja alkoivat tulla säännöllisemmin. Kipu alkoi olla sellaista ettei enää hymyilyttänyt. Hälyytin Villen kotiin joka tyypilliseen tapaansa ei suurempia kiirehtinyt. Kotona kerkesi vaihtaa vielä talvirenkaatkin ennen kun lähdettiin näytille Kysille...
Heitettiin Viivi pikaisesti Villen siskolle hoitoon ja kurvattiin naisten akuuttiin. Luojan kiitos siellä ei ollut jonoja ja pääsin suoraan käyrille ja seurantaan. Suureksi pettymyksekseni kätilöt kertoivat ettei synnytys ollut vielä käynnissä. Olisihan se pitänyt arvata kun edellinenkin synnytys oli pitkä kuin se kuuluisa nälkävuosi. Jotain edistystä oli kuitenkin tapahtunut. Kätilöt käskivät pysytellä liikkeellä ja varsin savolaiseen tyyliin ilmoittivat, että "vauva syntyy joko tänään tai huomenna, tai saattaa mennä vielä useampikin päivä. Suattaa syntyä tai olla syntymättä.

Supistukset helpottivat päivän mittaan hieman mutta pahenivat huomattavasti iltaa kohden. Hälyytettiin Villen vanhemmat Viivin vahdiksi ja lähdettiin uudelleen kohti Kysiä. Tuossa vaiheessa kivut olivat jo niin suuret, että vähän taisi kyyneleet kihota silmäkulmiin. 
Jälleen pötköttelin käyrillä naisten akuutilla. Teki niin kipeää, että oksetti. Osastolla oli sen verran ruuhkaa, että päästiin suoraan odottelemaan synnytyssaliin, sille reissulle siis jäätiin. Mielessäni rukoilin ja anelin tämän synnytyksen olevan edes himpun nopeampi kun Viivin. Olihan se mutta tuskainen oli taival tälläkin kertaa.
Kivunlievityksenä sain ensin Oxanestia piikkinä käsivarteen. Kuten viimeksikin, lääke aiheutti lähinnä hyvän pössiksen! :D Kaikista pahimman kivun tunteen lääke turrutti mutta täysin kivutonta hetkeä en kokenut seuraavaan 2-3 vuorokauteen. Tälläkin kertaa meille sattui maailman ihanimmat kätilöt ja opiskelijat joilla riitti huumoria kuunnella meikäläisen ulinaa ja kiroilua. 
Uutena kivunlievityksenä sain kokeilla ammetta. Tuossa vaiheessa olin jo täysin koukussa ilokaasuun. Epäilin ammeen tehoa puoliääneen jolloin kätilö katseli minua ja kertoi, että ammeeseen saa ottaa mukaan ilokaasumaskin. En epäröinyt enää!
Olen sen verran nössö etten missään vaiheessa suunnitellutkaan lääkkeetöntä synnytystä. On näemmä ihan mun tuuria, että anestesialääkäri on muualla kiinni sillon kun pitäisi saada epiduraali :D Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sain vihdoin vähän helpotusta puuduteesta. Toisin kun viime kerralla, puudute ei auttanutkaan enää niin tehokkaasti. Kaupanpäälliseksi iskikin jo tarve ponnistaa.

Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei enää ole kuinka kauan ponnistusvaihe kesti, mutta varhain tiistai aamuna klo 04.32 hän sitten vihdoin saapui! Tuo kauan odotettu pieni ihana nyytti, Viivin pikkusisko. Tai ei ehkä sittenkään niin pieni. Painoa hällä oli 3410g ja pituutta 50cm. Melkein puoli kiloa ja kaksi senttiä isompi kun siskonsa! Ei siis ihme, että meitsille tuli 2.asteen vaurioita ja paraneminen kesti vähän pidempään kuin viimeksi :D 



Hello there, love!
Lapsiluvusta sanottakoon sen verran, että never again. Ei enää raskauksia, eikä synnytyksiä. 2 lasta on meille just sopiva! :) 
Vauveli syntyi siis tiistaina 24.10 raskausviikoilla 40+6, eli 6 päivää mentiin yli. Ei onneksi kymmentä päivää niin kun edellisellä kerralla! Sairaalassa oleminen oli edellen ihan kamalaa. Kotiin päästiin onneksi jo torstaina, jos en ihan väärin muista.  Viivi suhtautui aluksi hyvinkin neutraalisti uuteen tulokkaaseen. Kun sitten ajan kanssa kotona ihasteltiin pikkusiskoa, kuuluikin hyvin pian "rakastan sinua siksovauva". Sisarusrakkaus :)


Heti isosiskon vastuullisissa tehtävissä :)

Kotiutumisen jälkeen olikin jo aika suunnitella ristiäisiä. Oli aika iso työ varoa, ettei käytetty vauvan oikeaa etunimeä Viivin kuullen. Ihan tuohon hölösuuhun ei voi luottaa, ettei olisi lörpötellyt nimeä kaikille :P
Vihdoin 2.12 koitti ja pikkusisko sai nimekseen Eevi. Nimellä ei ole sen kummempaa tarinaa; se kuulosti kivalta ja natsaa mukavasti yhteen Viivin kanssa :)

Juhlakalua hieman jo väsytti tässä vaiheessa suurta päivää.

Elämä kahden pienen lapsen kanssa on yllätyksiä täynnä. Vaikka ollaankin oltu paljon kotona, tuntuu ettei yksikään päivä ole kuitenkaan samanlainen kun eilinen. Eevi on vielä niin pieni, että jokainen päivä on arvoitus. Juuri kun luulen ymmärtäväni lastani vähän ja luulen olevani kärryillä hänen rytmistään, heittää tuo pieni ihminen kaiken aivan päälaelleen. Olenkin koittanut opetella olematta turhia stressaamatta asioista ja aikatauluista, mennään nyt miten sattuu kun vielä voidaan :) 

Kuten aiemmin kirjoitinkin niin minulla ei ole hirveän montaa selkeää muistikuvaa Viivin vauva-ajalta. Nyt olen kuitenkin tajunnut sen kuinka helppoa sen yhden lapsen kanssa olikaan! Tähän väliin kehoittaisinkin kaikkia teitä, joilla on vaan se yksi vauva tai isompikin lapsi, nauttimaan! Voin nimittäin kertoa, että sitten kun on sisaruksia niin on melkoinen tasapainoittelu saada huomio ja aika riittämään useammalle. Ainakin vielä tälleen näin pienen kanssa kun toinen on ihan täysin riippuvainen vanhemmistaan eikä välttämättä viihdy välillä esim. hetkeäkään itsekseen... :D Tiedostan kyllä, että kyllä tämä joskus tästä helpottaa. Aikalailla on saanut unohtaa sen kuuluisan oman ajan, en edes muista milloin olisin kattonu telkkarista jotain omaa ohjelmaa sillä tavalla, ettei sitä olisi ensimmäisen 10min aikana keskeytetty miljoona kertaa. Tosin välillä tässä on niin väsynytkin, ettei ohjelmista paljoa mieleen jäisikään.

Joo hei väsymys! Se(kin) on kyllä saanut tässä viimeisen neljän kuukauden aikana ihan uuden mittakaavan. Muutama paremmin nukuttu yö on kyllä joukkoon mahtunut mutta ne ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Etäinen muistikuva on, että tuo esikoinen taisi olla ihan yhtä huono nukkumaan. Kovasti olen koittanut miettiä milloin se Viivin kohdalla helpotti. Rehellisesti sanottuna ei aavistustakaan. Onneksi se kuitenkin joskus helpottaa, toivottavasti.
Päiväunet meillä aiheuttaa ehkä sen suurimman kriisin. Eevi kun ei oikein tykkää sisällä nukkua päivisin eikä välillä ulkonakaan. Siihen päälle tytöt nukkuvat lähestulkoon joka päivä unet ristiin. Eevi menee nukkumaan ja herää just kun Viivi menisi unille. Sitten kun Viivi herää niin on taas Eevin vuoro mennä unille. Nykyään kyllä Viivin päikkärit on semmosta tappelua ja sirkusta, että saa nähdä joko ne taas skipataan. Toivottavasti tälläkin kertaa vain hetkellisesti...

Eevi on aivan ihana tyyppi! Pääasiassa todella hyväntuulinen hymytyttö. Nyt on joku 4kk kriisi, että himpun enemmän tuntuisi joku ottavan kaaliin, aika usein päivien mittaan. Lähestulkoon yhtä temperamenttiselta hän vaikuttaa kun siskonsa. Veikkaan, että saadaan heittää romukoppaan haave vähän lauhkeampi luonteisesta lapsesta. Saa nähdä, aika näyttää!
Eevi vaikuttaisi olevan vähän enemmän minun kaltainen, Viivi kun on täysi kopio isästään kaikin puolin. Siinä missä Viivi on aamulla silmät auki saatuaan sata lasissa valmis toimimaan, tykkää Eevi köllötellä äitin kainalossa ihan kaikessa rauhassa jokellellen ja väläytellen ihaninta (vielä) hampaatonta hymyään. Eevi on myös hidas herääjä, samalla tavalla kuin minäkin. Itku pääsee jos joku alkaa liian äkkiä riehumaan tai tulee liian äkkiä iholle :D 
Eevi on juuri semmoinen vauvan pyöreä pullukka kun vauvan pitää ollakin! Typy on nyt suunnilleen saman kokoinen kun Viivi oli 7-8kk iässä. Täytyy tosin muistaa, että Viivi on aina ollut ja on edelleen ikäisekseen pienikokoinen. Neuvolan tätiä lainatakseni Viivi kasvaa "keijukäyrillä" omaan tahtiinsa kun taas Eevi menee "standardi vauvana" nollakäyrillä. Tässä on ollut itselläkin vähän totuttautuminen isompi kokoiseen vauvaan :D Hieman huvittaa laitella FB-kirppareille vaatteita myyntiin Eevin jäljiltä kun ne samat vaatteet on menneet Viiville vielä paljon, paljon vanhempana!









Eevi osaa kääntyä kummankin kyljen kautta mahalleen. Masulta takaisin selälleen kääntyminen ei vielä onnistu kun vahingossa. Masullaan neiti viihtyy vaihtelevasti pitkiäkin aikoja. Usein palaa käpy kun ei hirveästä huitomisesta ja potkimisesta huolimatta pääse vielä eteenpäin. Eevi on maistellut kiinteitä ja luulen ettei tämän kaiffarin kanssa ole ongelmia ruokailussa :D Sen verran hyvin eväs uppoaa. Eilen pääsi itku kun pistin päärynäsoseen takaisin jääkaappiin...



Vaikka tämä meidän uusi arki onkin rankkaa, en silti vaihtaisi yhtäkään päivää pois. On mieletöntä seurata vierestä näiden kahden koko ajan kehittyvää suhdetta. Sisarusrakkaus on ihan oma lajinsa! Odotellaan kovasti, että Eevistä kasvaa leikkikaveri Viiville. Odotellaan myös kovasti kevättä ja  kesää, että päästäisiin kunnolla ulkoilemaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti