keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Onnellisuuspläjäys

Ihana, ihana aurinko ja ihana kevät!

Heti huomaa muutoksen omassa mielialassa kun päivä päivältä lähestytään kevättä :) Eilen täällä oli vielä huono sää, vähän väliä pyrytti vaakatasossa lunta eikä paljoa tehnyt mieli ulkoilla. Tänään sitten heti aamupalan jälkeen aloin priiffata Viiviä tulevaan ulkoiluun. Kerroin ääneen suunnitelmani; tänään ei sit oteta sulle pulkkaa eikä Stigaa mukaan lenkille vaan käydään vähän kävelemässä yhdessä. Valmistauduin vastaväitteisiin mutta yllätyksekseni taapero totesi suunnitelmani olevan "hyvä ajatus" :) Aikataulu petti jälleen pahasti mutta selvittiiin kuitenkin hyvillä mielin kaikki ovesta ulos. Rattaita hakiessani muistin vielä perustella Viiville miksei oteta hälle kulkupeliä mukaan. Aurinko on näet sulattanut täältä jo vähän asfalttia näkyviin!

Eevi matkustaa jo rattaissa :)


Ensimmäinen vastalause tuli n. 3 minuutin kävelyn jälkeen. "Minä jään tähän, en jaksa kävellä!" kuului topakka ilmoitus neiti kaksjapuoliveen suusta. Normaalitilanteessa vähän väsyneenä olisin varmaan tässä kohtaa hermostunut jo ensimmäisen kerran ja käskenyt sitten jäädä siihen. Jotenkin tuo kevätaurinko pehmittää päätä ja ilmeisesti myös hermoja koska pienen asiallisen neuvottelun jälkeen jatkettiin hyvillä mielin matkaa. Seuraava oletettu kriisi tuli pari minuuttia myöhemmin kun Viivi lähti juoksemaan alamäkeen ja kaatui mahalleen. Mitä tapahtuikaan? Muikkeli nousi nauraen ylös hangesta ja lähti uudelleen viipottamaan kamalaa vauhtia mäkeä alas :D Tällä kertaa kuulo kuitenkin toimi ja vauhti hidastui kävelyksi. Kolmatta kriisiä pukkasi heti mäen loppupäässä kun olisikin pitänyt saada jäädä laskemaan pyllymäkeä siihen ainoaan kohtaan mäkeä joka oli hiekoitettu pikkukivillä. Tunsin jo pienen ärsytyksen kipuavan mieleeni; "älä laske siitä kivien kohdalta! Ei siinä luista ja haalari menee rikki." Samalla hetkellä muistin vähän aikaa sitten lukemani artikkelin joka koski lapsen uhmaikää ja siitä selviytymistä. Siinä oli lause joka auttoi selviämään tästäkin tilanteesta: valitse taistelusi. Ihan jokaiseen kädenvääntöön uhmaikäisen taaperon kanssa ei kannata eikä edes hyödytä lähteä. Siinä sitten katselin kun Viivi laski onnellisena mäkeä pikkukivien raastaessa haalarin takamusta riekaleiksi. Viivi nauraa räkätti ääneen jolloin huomasin hymyileväni itsekin. Ihan kun se haalari nyt tuosta menisi rikki. Pääasia, että toinen on onnellinen.

Mulla oli koko ajan suunnitelmissa, että kokeilen tänään ekaa kertaa pitää Eevin hereillä aamu-ulkoilun ajan. Haaveilin, että tytöt nukkuisivat sitten pitkästä aikaa yhtä aikaa kunnon päikkärit. Koska aikataulu tosiaan petti jälleen ihan huolella, painuivat pienet silmät tuon mäenlaskuepisodin jälkeen väkisin kiinni. Hetken ajan yritin keksiä kaikki keinot pitää Eeviä hereillä mutta uni vei väkisin voiton. Kirosin mielessäni suunnitelmani epäonnistumista. Se niistä yhtäaikaisista päiväunista sitten. 
Hammasta purren jatkettiin matkaa. Viivi juoksenteli innoissaan ja rymysi kainaloita myöten lumihangessa.  Tytöstä näkyi kilometrien päähän onnellisuus kirmailla päättömästi kevätauringossa välillä tahallaan kaatuillen. Lenkkimme kulki puistoon johtavan polun ohi. Kauhistelin jo mielessäni kuinka Viivi kohta keksii haluta juuri tuonne kyseiseen puistoon leikkimään. Polulla oli metritolkulla lunta, puistoon pääseminen on talvisaikaan valittavasti melkein mahdotonta. Viivi seisahtui tien varteen ja tovin tuumaili hillittömän kokoisia lumikasoja jotka on (onneksi) työnnelty traktorilla tukkeksi polun alkupäähän.
"Ääääitiii! Saanko mennä leikkimään tuonne???" Oli aivan tyyni ilma, aurinko oikein porotti pilvettömältä taivaalta juuri sopivasti sille kohtaa ja Eevi vaikutti olevan täydessä unessa rattaissa. En keksinyt yhtään järkevää syytä kieltäytyä.

Siinä vierähtikin sitten seuraavat 45 minuuttia. Viivin riemua ja touhua seuratessani tajusin olevani todella onnellinen. Onnellisuus ja kiitollisuus oikein jysähtivät tajuntaani. Meillä oli kaikki aika maailmassa pysähtyä kesken lenkin siihen lumipenkkaan leikkimään. Pitäisi pysähtyä useamminkin! Olen ollut kotona kahden lapsen kanssa nyt vähän yli 5kk. En tiedä mistä se johtuu mutta elämä on tähän asti tuntunut suorittamiselta. Olen ollut väsynyt ja vähän ärtynytkin harva se päivä enkä ole välillä tuntenut oloa omaksi itsekseni. Joko tuo aurinko tosiaankin vaikuttaa mielialaan tai sitten vaan taas muistin pysähtyä ajattelemaan elämää. Ainaisen valittamisen sijaan mietin, että meillä on ihanat ja terveet lapset. Tytöt kasvavat ja kehittyvät joka päivä, meillä ei ole enää pikkuvauvaa. Siinä kun tarkemmin pohdin asiaa niin en edes keksinyt mitään mistä valittaa. Kaikki on oikein hyvin, arki on alkanut rullata ilman suurempia ongelmia ja parisuhdekin on hyvällä mallilla vauvavuoden haasteista huolimatta. Paljon on asioita joita voisi haluta. Haluamisen sijaan koitan keskittyä siihen mitä minulla ja meillä jo on. Iloita niistä ja olla niistä asioista kiitollinen. 





45 minuutin päästä jatkettiin matkaa. Siinä matkalla kerettiin ottaa mm. juoksukisat ja toteuttaa lapsityövoimaa kun Viivi halusi työntää Eeviä loppumatkan kotiin.

Sisällä jälkikasvulla olikin sitten jo kiljuva nälkä. Eevin syömisestä ei meinannut tulla mitään kun hän on nyt oppinut juomaan itsenäisesti pillipullosta. Siinä kohtaa olisi voinut ärsyttää syömättömyys mutta sen sijaan iloittiin kolmestaan Eevin uudesta taidosta :)

Tämä päivä oli hyvä muistutus siitä, että välillä on hyvä pysähtyä arjen keskellä. Pysähdy ja mieti kaikkia niitä ihania asioita joita sinulla on elämässä. Unohda hetkeksi haluta enemmän tai parempaa ja kiitä olemassaolevista asioista. 

Minä lupaan nauttia ajasta jonka saan viettää lasten kanssa kotona. Huonojen öiden jälkeen haluan olla kiitollinen, että voidaan hyvällä omallatunnolla olla päivä kotona ilman sen suurempia suunnitelmia. Ennenkuin huomaankaan, koittaa paluu töihin ja ikävöin näitä päiviä kotona. Me pysähdytään jatkossakin lumipenkkoihin leikkimään. 

PS: tytöt nukkuivat yhtäaikaa parin tunnin päikkärit ;)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti